Rehellisesti?

Minusta kyllä. En kyllä aina uskaltanut sanoa sitä ääneen, koska pelkäsin että joku nauraa ja käskee palaamaan peruskoulun ympäristöopin tunnille. Sitten tuli se ilta kun menin treffeille käytetyt kumisaappaat jalassa. Joo, ne tuoksuivat suolta. Hän sanoi, että se on villiä. Silloin tajusin, ettei kestävä kehitys ole kuiva powerpoint. Se on hetkiä, jotka tarttuvat ihoon.

Kestävä kehitys kuulostaa helposti sanalta, jonka ympärille on teipattu liian monta seminaaria ja liian vähän mutaa. Kun sanon sen, näen sinunkin mielessä todennäköisesti pylväitä ja tavoitteita. Minäkin näin. Kunnes päädyin marraskuiseen leppälehtoon kantamaan lautoja polun korjaukseen ja huomasin, että yksi pieni puro alkoi juuri sillä hetkellä kuulostaa bassorummulta. Sydän löi samaa tahtia. Siinä oli biitti. Jotain alkukantaista ja aika kuumaa. Luonnonsuojelu ei pyytänyt minulta selfietä. Se pyysi olkapäitä, käsiä ja aikaa.

Tiedätkö sen tunteen, kun joku tekee jotain taitavasti ja keskittyneesti ja se on automaattisesti vetovoimaista. Leipurit, skeittarit, muusikot. Sama pätee tyyppeihin, jotka osaavat laittaa lahopuun oikeaan paikkaan, että kovakuoriaiset saavat kodin. He puhuvat hiljaa, nostavat, siirtävät, katsovat sammalkerrosta kuin arvokasta mattoa. Se on eräänlaista koreografiaa. Kestävä kehitys on usein juuri tätä, ei suuria julistuksia vaan pieniä, seksikkään tarkkoja liikkeitä.

Minulta kysytään joskus, että missä on glamour. Missä ovat valot. Ehkä ne ovat yöperhosen siivissä, kun taskulampun keila osuu siihen leiritulen laitamilla ja kaikki huokaavat hiljaa. Tai siinä hetkessä, kun kompostin lämpö nousee talvipakkasella ja käsi uppoaa multaan, joka elää. Kelpaa hymyillä. Kestävä kehitys on intiimi laji. Se tapahtuu hyvin lähellä.

Sitten se yllättävä käänne, jota en itsekään osannut aavistaa. Olin töissä eräässä tapahtumassa, jossa DJ lupasi soittaa koko setin yleisön polkemalla tuottamalla sähköllä. Salin reunoilla kiersi rivi polkupyöriä, jotka syöttivät virtaa. Koko juttu oli tietenkin temppu. Mutta kun ensimmäinen huippukohta lähestyi ja joku lopetti polkemisen, valot nytkähtivät ja musiikki sakkasi. Sen sijaan että porukka olisi buuannut, eturivissä seissyt lajibiologi alkoi huutaa lajeja. Valkoselkätikka. Lummelampi. Niittyleinikki. Yleisö vastasi kuin kertosäkeeseen. Joku alkoi kerätä spontaanisti lippistä, joku toinen jakoi vesipulloja polkijoille. Tanssi jatkui, mutta jengi tajusi, että yhteinen rytmi ei synny itsestään. Sinä iltana kestävä kehitys oli kirjaimellisesti tanssilattian vetoa. Se oli oikein fyysistä. Se oli kuumaa. Ja kukaan ei tarvinnut glitteriä.

Onko tämä liioittelua. Ehkä. Mutta mitä jos juuri liioittelun vastakohta tekee aiheesta oikeasti kiinnostavan. Minua ei kiinnosta vihreä kiilto tarkasti asetellussa mainoskuvassa. Minua kiinnostaa kosteus, joka jää saappaankärkeen, kun astut rantaniityltä takaisin tielle. Minua kiinnostaa se, että kestävä kehitys tarkoittaa joskus kieltäytymistä, mutta useammin se tarkoittaa uudenlaista kyllä. Kyllä pyörälle, kyllä lainaamiseen, kyllä korjaamiseen, kyllä hitaalle viikonlopulle ilman ostoskeskusta. Se kyllä ei ole moraaliposeeraus. Se on vapauttava, vähän villi oivallus siitä, että vähemmän sälää tekee enemmän tilaa sykkeelle.

Olen myös mokannut. Nuorempana tein halvan mainosvideon, jossa valutin pulloon vihreää väriainetta ja kutsuin sitä puhtaudeksi. Nyt nolottaa. Pyysin anteeksi naapurin harmaalta kuusamolta, jonka alta olin repinyt maakerroksen saadakseni siistin kuvakulman. Yritin peittää virheen sirottelemalla koristekiviä. Kuusamo ei vastannut. Se vain jatkoi. Ruma, hienostelematon sissisankari. Kun myöhemmin opin, että maaperän sienirihmasto on kuin rakkauskirje puiden välillä, teki mieli kirjoittaa vastakirje. Ja kirjoitin. Kaivoin kivet pois, lisäsin lehtiä, jätin rauhaan. Jos jokin tässä on seksikästä, se on vastuun kantaminen myös silloin, kun kukaan ei nää.

Mitä kestävä kehitys sitten tekee haluttavaksi. Ehkä se, että se on totta. Se tuottaa näkyviä seurauksia. Siivoat rannan ja huomaat seuraavana kesänä lasten rakentavan hiekkalinnoja paikassa, joka oli ennen roskaa. Istutat kukkaniityn ja kuulet myöhemmin, miten pörinä palaa. Menet metsässä polulle, joka ei enää lirahda jokaisesta sateesta, koska joku kantoi lankunpätkän oikeaan kohtaan. Se joku saat olla sinä. Tämän lähemmäs ei mikään kosmetiikan mainoslause pääse.

Joku sanoo, ettei kaikki tarvitse olla seksikästä. Totta. Silti huomaan, että tarinoiden kiehtovuus auttaa jaksamaan. Meillä on rajallinen määrä huomiota ja liikaa hälyä. Jos kestävä kehitys jää huonoksi luennoksi, se tippuu listalta. Siksi minä puhun mieluummin siitä, miltä tuuli tuntuu poskella kun se pyyhkii meren suunnalta ja tuo mukanaan levän tuoksun. Miten soutuveneen pohja narisee laituria vasten, kun olet lähdössä keräämään haavia täyteen vieraslajin roskakalaverkkoa. Siitä miten oma keho muistaa, mitä on tehdä yhdessä muiden kanssa jotain, joka jatkuu vielä yön yli.

Ja se hetki, jota en tule unohtamaan. Olin talkoissa siivoamassa puroa ja nostin mudasta lasipullon, jossa oli sisällä paperi. Klisee, ajattelin. Silti avasin. Kirje oli kirjoitettu kahdeksankymmentäluvulla ja siinä joku pikkupoika lupasi itselleen, että hänestä tulee kalastaja, joka ei jätä jokiin muovia. Nimen alla oli oma sukunimeni. Isäni. Hän ei koskaan kertonut tuosta lupauksesta. Naurahdin ja itkin vähän. Se oli outo, yksityinen silmukka, joka sitoi minun käsissäni olleen nykypäivän siihen, minkä joku ennen minua halusi jo tehdä paremmin. Kestävä kehitys ei ole trendi. Se on tavallista ihmistä, joka kirjoittaa omaan elämäänsä jatkoa.

Voiko luonnonsuojelu olla seksikästä. Minusta se on sitä aina silloin, kun hikoilu ja huumori kulkevat käsi kädessä. Kun suostumme siihen, että ruumiillisuus kuuluu aiheeseen. Että kädet likaantuvat. Että kukaan ei ole täydellinen. Että oikeat asiat voivat näyttää rumilta ennen kuin ne alkavat kukoistaa. Että rakkaus näkyy jäljissä, jotka jätämme.

Jos haluat kokeilla, aloita läheltä. Etsi lähimetsästä paikka, johon tekisi mieli levittää viltti ja olla rauhassa. Katso ympärillesi ja mieti, mitä voisi parantaa ilman että paikka menettää villiytensä. Yksi roskanpoimija. Yksi sireenin verso maasta. Yksi ihminen lisää polulla, joka kunnioittaa. Siihen ei tarvita täydellistä varustekaappia eikä valmiiksi valittua elämäntapaa. Tarvitaan vain pieni päätös. Se on yllättävän vetävä hetki. Sano kyllä ja katso, minne askel vie.

Ja jos joku kysyy, miksi jaksat. Voit vastata yksinkertaisesti näin. Koska kestävä kehitys tuntuu hyvältä iholla. Koska se yhdistää. Koska se saa sinut syttymään tavalla, jota et vielä eilen tiennyt mahdolliseksi.